Näen sateenkaaren ja kuiskaan sulle toivomuksen

Elämällä on tapana heittelehtiä sinne sun tänne. Milloin se kuljettaa meidät läpi kukkakedon ja milloin se heittää meidet keskelle nyrkkeilykehää. Oma elämäni on ollut melkoista vuoristorataa viime vuosina. Välini vanhempieni kanssa eivät ole olleet mitä parhaimpia ja välillä istun öisin suihkunurkkauksessa miettien, pidänkö vanhempiani edes vanhempinani? Vai ovatko he minulle vain jotkin aikuiset ihmiset, ikäänkuin kämppikset, joiden kanssa moikataan kun törmätään, mutta muuten vältellään viimeiseen asti. Viime aikoina vaakani on kallistunut jälkimmäiseen. En muista, milloin vanhempani olisivat kysyneet "Mitä kuuluu?" "Miten päivä meni?" "Miten jaksat?". Nyt kun mietin, en edes muista mistä keskustelemme, jos keskustelemme. 

Mielestäni vanhemman tärkein tehtävä on suojella ja rakastaa lasta. En muista saaneeni nuoruusvuosieni aikana melkeimpä lainkaan rakkautta tai ymmärrystä osakseni. Ehkä vanhemmillani on outo tapa osoittaa rakkautta, mistäs sitä tietää. Meillä kaikilla on huonot päivämme. Päivät, jolloin kaikki menee pieleen ja tuntuu siltä, että kaikki olisi itseään vastaan. En ole ikinä saanut osoittaa kotona millään tapaan huonoa päivääni. Meillä ei saa kotona kuin hymyillä. Jos minulla on ollut huonoja päiviä, olen ollut vain angstaava ja itsekäs teini, joka voisi miettiä suurempiakin murheita. Mutta tietenkin vanhempani ovat saaneet huutaa ja raivota, haukkua ja nälviä niin paljon kuin ovat halunneet. Jos olen pistänyt vastaan on takaisin tullut milloin käsi, milloin kirja, milloin mikäkin. Pari vuotta sitten tajusin ystäväni avulla, mitä tuo kaikki oli minulle tehnyt. Olen aina padonnut kaikki negatiiviset tunteeni sisälle, enkä ole puhunut niistä saati sitten näyttänyt niitä. Sain ahdistuskohtauksia ja vihanhallintani oli ja on edelleen huonoa. Tosiaan, olimme juuri tutustuneet tämän ystäväni kanssa ja hän totesi "Miisa. Mä oon huomannu, et sä esität vahvaa. Kukaan muu ei oo tajunnu. Mut tiedätsä? Ei sun oikeesti tartte." Nykyään, jos itkettää niin minähän itken. Jos joku on pielessä, niin minähän sanon siitä. 

Tällä hetkellä menee niinkin hyvin, että asun A:n perheen kanssa. Vanhempani eivät ymmärrä minua, enkä minä ymmärrä heitä. Onneksi olen jo tottunut tähän. Sain häätöilmoituksen ja nyt toivon, että VVO huomaisi hakemukseni ja saisimme A:n kanssa hyvin pian oman asunnon. Ei ole järin kiva pyöriä toisten nurkissa ja syödä toisten jääkaapista, kun ei ole antaa mitään takaisin. 

En oikeastaan edes tiedä miksi kirjoitan tästä. Miksi jaan tämän kaikille? Ehkä olen kyllästynyt ottamaan elämältä turpaan 6-0. Ehkä haluan, että joku, jolla on samanlaista, tajuaa lähteä äkki menemään. Itse en ikinä ole uskaltanut. En ennenkuin nyt.

Kiittäen ja kumartaen, Miisa